Totta puhuen suurin osa ajasta on mennyt entisen omistajan meille jättämie jätteitä, rojuja sekä muita romppeita raivatessa kasoihin, sekä odotellessa että tämä tulisi taas kerran noutamaan mielestään "kaiken" jolloin voimmekin jälleen soittaa hänelle, ja kysyä milloin hän tulee noutamaan loput. Viimeksi vastaus kuului "Mitkä loput?". Niinpä niin, esimerkiksi se kompostina käyttämäsi pakastin sieltä tontin nurkasta, tai vaikka se samaisessa nurkassa maassa makaava sortunut pressukatos sisältöineen. Esimerkiksi.
Lisäksi olemme läpikäyneet entisen omsitajan tekemiä remontteja, ja ne on suurimmaksi osaksi (ts. kaikki joiden rakenneratkaisut tähän mennessä ovat meille selvinneet) tuomittu purettaviksi. Miksi kuka tahansa saa korjata, tai oikeammin "korjata", taloaan?
Onneksi kyseessä ei ole rahallisesti kovin suuret summat, mutta tuntuvathan neki -sekä korjausten korjauksiin uppoava aika- muussa remonttibudjetissamme. Tehtävää kun kuitenkin olisi muutakin, kun toisen jälkien korjaamista.
-
Käyttöikänsä päähän tullut jalkaparka. Uskon, että tämä olisi vältetty käsittelemällä myös jalan alapinta, sekä käyttämällä maalina jotain muuta kuin alkydi-, akryyli-, tai lateksialkuista tavaraa. (tässä tapauksessa alkydiöljymaalia, onhan se sentään öljymaalina myytyä)-
Remonttia ja korjaustoimia suunnitellessa törmää lähestulkoon kaikkialla erilaisiin taulukkoihin, joihin on kirjattu tiettyjen rakenteiden käyttöikiä. Ulkovuoraus tulisi vaihtaa säännöllisin väliajoin, eivätkä ikkunatkaan ole enää (edes oikein huollettuina) ikuiset. Kuitenkin on olemassa taloja, joissa näitä mainittuja osia on vuosien varrella hoidettu, mutta vaihdon tarvetta ei varsinaisesti ole ollut.
Mikä nykymateriaaleissa on niin vanhasta eroavaa, että vaihdon tarve on huomattava aiempaan verrattuna?
Mikä saa vanhan ulkovuorauksen kestämään hyvänä sen satakin vuotta, siinä missä uusi ulkovuoraus on vaihdon tarpeessa kymmessä?
Asiaa pohdittuani luulen, että syy on ainakin osittain valmistajissa. Tiheä uusimisväli tietää enemmän rahavirtaa.
Autoasentaja mieheni puhui vastaavasta ilmiöstä autoteollisuudessa. Tietty osa on joskus ollut helposti huollettavissa itse pelkällä voitelulla, mutta nykyään osan tullessa käyttöikänsä päähän tulee koko auto viedä (merkki!)korjaamolle ja vaihdatuttaa kyseinen osa.
Olen siitä kurja korjaaja, että en varsinaisesti usko absoluuttisiin käyttöikiin tai edes säännönmukaiseen uusimistarpeeseen. Uskon, että hyvällä huolenpidolla esimerkiksi höylälaudasta tehty ulkovuoraus on likimain ikuinen. Miksei se olisi?
Lisäksi alan kokea lopullista ituhippeymää, ja sen myötä karsastamaan kaiken painekyllästetyn tarpeen käyttöä erityisesti vanhan kunnostamisen yhteydessä. Niinpä puolilaho osittain painekyllästetystä tehty tanssilavaparvekkeemme saakin kyytiä tulevaisuudessa, ja siinä kyljessä puoliksi karvalaudoitettu, perinpohin painekyllästetty ja puoliksi höyläpaneloitu pressuverantamme tulee saamaan enemmän verantamaisen ilmeen.
Lasiverantamme eristäminen on kuitenkin nyt prioriteetti numero yksi. Se ei todella nauti näistä runsaista lämpötilavaihteluista, ja onkin pääsääntöisesti illat aivan huurussa.
-
Pelargoniat viihtyvät meidän kosteahkolla lasiverannalla.
-
Pesun tarpeessa oleva kellari. Lisäksi ajatuksena on vaihtaa kellarin sisääntulon pengerrykseen käytetyt kevytbetoniharkot (argh, näitäkin on meillä IHAN joka puolella!) johonkin esteettisempään materiaaliin. Esimerkiksi vaikkapa luonnonkiveen.
-
Tekeminen meiltä ei lopu, ja se on hyvä. Vierivä kivi ei sammaloidu ;)
-Minna